Seychelles matkakertomus kuvina

Schlagwörter

matkakertomus, sukellus, valokuvia

Olemme turisteina niitä, jotka inhoavat massaturismia. Kuvitelma „loistoristeilijästä“, joka vetää tuhansia matkustajia on painajainen!! Kaipaamme rauhaa, luontoa, autenttista paikallista elämää sekä „jotain kivaa“ tekemistä. Kivaa tekemistä meidän mielestämme on, yllätys yllätys sukeltaminen 😀 tai vaeltaminen, purjelautailu, purjehtiminen, nähtävyyksien koluaminen tai ihan vain kahviloissa ja terassilla istuskelu.

Seychellit on valtavan kaunis, hyvin rauhallinen ja siellä on paljon luontoa. Mutta valitettavasti siellä on kovin vähän tekemistä. Me sukelsimme Seychelleillä vain kahtena päivänä. Eli vain se ei ollu meidän juttumme siellä. Eniten ärsytti, että oppaat koskettelivat eläimiä, vetivät octopuksen kolosta, pitivät kiinni kilpparista, tökki pallokalaa paisumaan, herätti hain päikkäreiltä!!! Meitä molempia suututti niin valtavasti, ettei sukeltamisesta tullut mitään. Siksi päätimme jättää sen kolmen dyykin jälkeen, vaikka kieltämättä vedenalainen eläinmaailma oli varsin monipuolinen 🙂

Kahden helpon sukelluspäivän jälkeen me vaan relattiin ja nautittiin kauniista luonnosta..

..siellä, missä pippuri kasvaa..

Lintubongailua aamupalaa terassilla syödessä..

 

Kuvat ja kertomukset ovat tarkoitettu tänne. Olisin mielissäni, jos kopioit kuviani käyttöösi laittaisit myös linkin tänne.

Älä toki pidätä mielipidettäsi itselläsi vaan laita kommentti 😉

Matka tapahtui huhtikuussa 2008.

Sukeltamassa Mosambikissa helmikuussa 2011, matkakertomus

Schlagwörter

matkakertomus, Mosambik, sukellus, sukellusloma, sukellusmatka

Olen laitesukeltanut aktiivisesti jo vuodesta 1998 ja matkaillut harrastuksen tiimoilta Punaiselle-, Väli-, Tyynellevalta-, Karibian-, Jää- ja Atlanninvaltamerille ja nähnyt jo lähes kaikki veden eläimet, joita sukeltaja toivoo näkevänsä. Bongattujen eläinten listalta puuttuu valashai, minkä asian halusimme korjata valitsemalla seuraavaksi lomakohteeksi Mosambikin, joka on yksi maailman ns valashai hot spoteista.

Koska kohde on melkoisen erikoinen, harvinaisempi matkakohde Afrikassa näytän tässä kertomuksessa epätavallisempiakin kuvauskohteita, kuten asumuksemme sisältä. Yleensä en kuvaa hotellin vessoja mutta kun Ugandasta tultuamme niin monia kiinnosti, millaisia nämä tämmöiset tilat siellä on, päätin tällä kertaa dokumentoida nekin..

Matkallamme Mosambikissa oli kaksi kohdetta, molemmat lähellä Inhambanen kaupunkia. Ensimmäinen kohteemme oli Zavora, missä on hyvin vähän turismia, käytännössä yksi hotelli, jonka yhteydessä yksi sukellusliike.

Kuvassa vasemmalla hotellin johtaja Charles, joka valitettavasti menehtyi viime syksynä malariaan… Hän oli todella mukava mies, jonka kanssa vietimme useita kivoja iltoja. RIP Charles.

Tämä oli the dive shop

Ja tämä baari, johon kerääntyi väkeä vasta illan jo hämärryttyä..

Naapuritalojen miehiä.. 

Asuimme olosuhteisiin nähden ylellisesti, Zavoran ainoassa hotellissa. Koska muita vieraita ei juurikaan ollut, asuimme neljän huoneen asunnossa pienen nyppylän päällä, missä kävi jatkuva tuulenviima, mikä oli paitsi ihanan viilentävä, myös hyttysten kannalta miellyttävä asia.

täällä saa aina varoa yllätyksiä..

Ja sitten olikin aika mennä sukeltamaan, sen takiahan tänne oli tultu 🙂 sukeltamaan mentiin kumiveneellä, joka vietiin veteen tällä traktorilla. Zavorassa meidän oli tarkoitus nähdä etenkin isoja kalaparvia, haita sekä hylky.

Ensimmäisten, erittäin onnistuneen sukelluspäivän jälkeen taivaalle kerääntyikin tummia pilviä ja tuuli nousi voimakkaasti.

Niin voimakkaasti, että siihen loppui meidän sukeltamiset Zavorassa. Aallot olivat monta metriä korkeita, eikä veteen menosta ollut toivettakaan muuta, kuin korkeintaan ihan rantaveteen pulikoimaan..

Tapoimme aikaa tutustumalla lähiseutuun ja ihan vain rentoutumalla…

Sekä teimme päiväretken Inhambaneen.. Tässä kuvia matkalta Zavorasta Inhambaneen..

Pojat ujostelivat poseerata minulle mutta kun ehdotin, että minä tulen kuvaan myös, niin johan oltiin selkä suorina kuvattavana 🙂

Heti kun auto pysähtyi tien laitaan, tulivat viljelijät myymään tuotteitaan. Ollessamme siellä oli juuri mangokausi..

ja lapset esittelemään aarteitaan. Uulalaa poika olehan varovainen sen puukon kanssa!

Inhambaneen saavuttuamme kävimme ensin paikallisella torilla, missä kuvaaminen ei kuitenkaan ollut toivottua. Mutta muutama näpsäys silti..

Halusin käydä tervehtimässä Herraa tabernakelin edessä kirkossa mutta yllätyksekseni löysinkin ensimmäisen katolisen kirkon, joka oli lukittu. No, maassa maan tavalla ja mieheni otti kuvan minusta kiertämässä kirkkoa aukinaista ovea turhaan etsien…

Kirkkoa vastapäätä oli vierassatama, joka kyllä näytti melko hiljaiselta..

Muuten vain kulkeskelimme kaupungin katuja, mistä nyt ei juurikaan erityisen imartelevaa kuvamateriaalia irronnut. Tässä esimerkkiä..

Tämän lisäksi Inhambanessa on Portugalin vallan aikana ollut junarata. Nykyisin se on jonkun sortin ulkoilmamuseo..

Ja kaiken tämän kulttuurin jälkeen päätimme käydä virkistäytymässä ihan oikeassa viiden hotellissa Inhambanessa. Eikä tämä suinkaan ole edes ainoa Mosambikin viiden tähden hotelli..

Viikon kuluttua vaihdoimme odottelupaikkaamme Mosambikin toiseen kohteeseemme, Mosambikin ainoaan „turistikohteeseen“ Tofoon. Siellä majoitumme kohteen viihtyisimpään hotelliinBela Vista Lodge, jossa huomasikin tietyn tosoeron Zavoraan nähden. Lähinnä Tofossa on parempi asia se, että siellä saa valita päivittäin eri ravintoloista, missä syö, kun Zavorassa on vain yksi ravintola, se meidän hotellimme ravintola.

Huoneet olivat tälläisiä mökkejä..

Myös katto oli kaislaa, minkä ansiosta niissä kiersi ilma mukavasti, eikä ollut liian kuuma..

Pesutilat oli Tofossa jo ihan tavallista hotellitasoa, eikä Afrikkameiningistä enää ollut tietoakaan..

täälläkin nukuttiin hyttysverkkojen alla..

Tuuli puhalsi edelleen ja aallokko oli kova. Tofossa meidän oli tarkoitus snorklata niiden valashaiden kanssa mutta vaikka valashait ovatkin periaatteessa aina Tofo Beachillä, ei niiden luo voi mennä kun aallokko on niin kova.

Kalastajamiehetkin katsoivat huolestuneina aaltoja ja vain harvat menivät vesille..

Onhan sitä muutakin tekemistä ..

Sukellusliikkeen koirakin, Señor, katseli isoja aaltoja, jotka nousuveden aikaan oli nousta sukellusliikkeeseenkin..

Täysikuu se kuulemma aiheutti niin korkean nousuveden…

Mutta sitten tuuli alkoi pikkuhiljaa tyyntymään..

Ja viimein myös aallonkorkeus alkoi laskemaan ..
Tofo Beach

Ja pääsimme sukellushommiin..

Señorilla oli ihana tapa kaivaa hiekkaan kuoppa ja mennä siihen vilvoittelemaan ja tarkkailemaan sukeltajia heidän valmistautuessa vesille lähtöön…

Tofossakin ajettiin sukeltamaan kumiveneellä, joka laskettiin veteen rannalla…

Sitten oli sukeltajien käännettävä kumivene kaikin voimin ja työnnettävä se aaltoja vasten kunnes oli tarpeeksi syvää, että voi hypätä kyytiin ja ajaa aaltoja vasten..

Odotukset oli korkealla ja toivoin viimein näkeväni valashaita. Oppaat sanoivat kuitenkin heti kättelyyn, että koska aallokko oli edelleen kova, hengailevat valashait varmaankin muutaman metrin syvyydestä eli niitä ei näe ohi ajaessa ja todennäköisyys nähdä niitä on aika pieni. Näimme kaikenlaisia muita vedeneläviä mutta minua kaiversi pettymys siitä, etten vieläkään nähnyt valashaita… „Kaikki“ muut tuntemani sukeltajat ovat jo niiden kanssa suketaneet tai vähintäänkin snorklanneet, vain minä en koskaan *huokaus*

Mutta on nämäkin kaverit ihan kivoja!

Lomamme Mosambikissa oli erittäin onnistunut myrskystä ja etten sen takia saanut nähdä toivomaani valashaita. Mosambik on erittäin kaunis maa ja saimme viettää rentouttavan loman. Ja niin lähdimme kotia kohden…

Aldabra atoll, maailman suurin atolli – matkakertomus kuvina

Schlagwörter

aldabra, kilpikonna, matkakertomus, sukellus, sukelluskohde, sukellusmatka, valokuvia

Päämotivaationi matkustaa Aldabralle oli viimeinkin nähdä luonnossa jättiläiskilpikonnia. Galapagoksella niitä on niin vähän, että emme valitettavasti luonnossa niitä nähneet, vaan ainoastaan suojelu reservaatissa, missä mielestäni ei ole juurikaan eroa eläintarhaan. Kun Galapagoksella olin pettynyt siihen, ettei niitä siellä tallustakaan joka paikassa (=en siis nähnyt yhtään luonnossa) sanoi minulle joku, että minun pitäisi matkustaa Aldabralle. Mikä mainio matkasuositus!

Aldabra on mailman suurin atolli ja se sijaitsee Intianvaltameressä. Lisätietoa Wikissä, muilla kielillä vähän paremmin, kuin suomeksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aldabra

Antaa kuvien kertoa omaa kieltään matkastamme:

Tervetuloa Assuption-saarelle! Tähän lähemmäksi Aldabraa ei lentokoneella pääsee.

Muuta tällä saarella ei olekaan…

Luonto ottaa omakseen..

Ja tällä aluksella jatkoimme matkaamme Aldabralle ja tällä myös asuimme matkan ajan. Hotellejahan atollilla EI ole.

Itseasiassa kyseessä ei ollut varsinainen sukellusalus mutta sitä pystyi käyttämään myös sellaisena 🙂

Sounds like a plan!

Maailman suurin atolle ei mahdu kuvaan sitten mitenkään!

Boobie! Long time no see 😀 Minä sitten tykkään näistä hassuista linnuista 🙂

Ja viimein bongasin ensimmäinen jättiläiskilpikonnan luonnossa, woop, woop! Mutta kirkkaan valon takia kuvien ottaminen oli vähän vaikeaa. Valkoinen hiekka auringossa ja tummanharmaa eläin varjossa…

Asutusta Aldabralla ei ole mutta sentään tutkimuskeskus…

Tylsää?! No mennään sukeltamaan!!
By the way, Aldabralla sukeltaa vuosittain vain alle 50 sukeltajaa. Etta jos olet kokeillut sukeltamista jossain turistirysässä niin koskemattoman luonnon kuvitteleminen voi olla vaikeaa…

It’s a bit busy down here!

Aldabralla ei ole vain maalla asuvia jättiläiskilppareita mutta siellä on myös täysin ainutlaatuinen paikka vesikilpikonnille!

Aldabra on ainoa paikka maailmassa, missä vesikilpikonnat munivat joka yö koko vuoden. Ainoastaan jos yöllä on laskuvesi niin ne eivät pääse munimaan mutta muuten ne tulee aina. Ja niitä tulee paljon!!
Kaikkialla muualla maailmassa kilpikonnilla on vuodessa yksi tietty yö, jolloin ne nousevat munimaan.
Pystyin jopa seuraamaan kilpikonnan munimista mutta en tietenkään olisi niin itsekäs, että häiritsisin niitä kameran salamalla, joten siitä elämyksestä minulle ei ole kuvia jakaa. Ne ovat vain muistoja, joita voin katsella kun laitan silmät kiinni 🙂

Mutta tässä viimeisillään raskaana olevia rouvia nukkumassa koralleilla odottaen yön pimenemistä, jotta pääsevät munimaan munansa. Ne lepäävät, eivätkä piittaa sukeltajista yhtään. Mahdollisesti ne eivät ole koskaan nähneet sukeltajaa…

Vaikka miten lähellä niin EI SAA KOSKEA! Yhden sukelluksen aikana bongasi kevyesti 15 kilpikonnaa.. Mutta myös kaikki muut tutut kalat on tietenkin paikalla..

Jos nautit matkakertomuksesta niin kerro siitä ja jätä kommentti 😉

Viidakosta kaunis puutarha

Schlagwörter

Puutarha, puutarhan perustaminen, Yrittitarha kivipuutarha

Alkukesällä jaoin naapureiden postilaatikkoihin lappusen, jossa toisella puolella oli tämä kuva ja toisella puolen lyhyt teksti kertoi, että kaikki ovat tervetulleita vapaasti käyttämään puutarhapalstan yrttejä ja ruusujakin saa leikata maljakkoon sekä parin ennen-jälkeen ja vaiheessa kuvin viidakon kehitys kauniiksi puutarhaksi. Miksipä en siis jakaisi tätä kertomusta myös blogissa?!

 

Tästä lähdettiin maaliskuussa 2014; Kauhea vuosien aikana rauhassa kasvaa saanut viidakko. Naapuri oli varannut tätä puutarhapalstaa ja aina vain lupaillut, että kohta, kohta, kohta hän sen raivaa. Siis tuosta matalasta aidasta alkaa se viidakko. Aidan laittoi toinen naapuri, jottei viidakko leviäisi hänen puolelleen..

 

Kuvitettele, että tähän mennessä olin paiskinut jo kaksi päivää töitä ja täyttänyt viherjäteastian kukkuroilleen. Jo tässä vaiheessa naapurit kiittelivät, että hyvältä näyttää eivätkä uskoneet, että aion perustaa tähän aivan uuden puutarhan.

 

Etenin hyvin määrätietoisesti ja systemaattisesti ja tehden kaiken käsityönä. Maata piti kääntää melko syvältä, sillä rikkaruohojen juuret oli osittain melko syvällä. Suodatin (!!!) maata kanaverkosta rakentamallani sihdillä, saadakseni siitä rikkaruohojen juuret pois. Ammattlilainenhan olisi kaivanut kaivinkoneella ja kuljettanut pintakerroksen pois. Minulla ei ollut sitä mahdollisuutta, joten koitin vain kitkeä hyvin tarkasti.

Erityisen tarkasti kitkin alueen, mihin halusin perustaa kivipuutarhan. Vaikka kivien alle tuleekin suojakelmu, puskee voimakaskasvuiset rikkaruohon sen läpi. Eli ne oli saatava sieltä pois. Tässä olen jo asettanut suojakelmut, sekä istuttanut taakse sekä bambut, että koristeheinät, jotka tässä ovat vielä niin pienet, ettei näy vielä mitään…

Etuosassa olin leikannut ruusupensaan radikaalisti mutta jo samana kesänä huomasin, että enemmänkin olisi voinut lähteä. Olin jo myös vähän asetellut yrttimaan laattoja, jotka tietenkin piti poistaa kivikuorman alta… Mutta muuten olin tässä valmis vastaanottamaan kivitoimituksen.

 

Ja sitten se toimitus tuli! Sitä seuraavan viikon aikana lapioin kiviä kolmen täysikokoisen norsun painon verran!!Huolehdin erityisesti hyvästä työasennosta ja että aina tuin selkää vatsalihaksilla. Itseasiassa eipä se kivien lapiointi (ja isompien heittely) juuri kahvakuulailun liikkeistä eroa, kunhan ei vain ala hosumaan.

 

Levitettyäni kivet paikoilleen alkoi puutarhan toteutus olla valmis! Yrittitarhan „shakkilaatat“ tuovat kivasti järjestelmällistä kontrastia „sekasortoiseen“ kivipuutarhaan, etuosan kukkaniityn keskellä kasvavaan isoon ruusupensaaseen. Vielä näin „tuoreina“ kivet ovat todella kauniita mutta jo reilussa vuodessa ne ovat tummuneet lähes saman harmaiksi, kuin täsmän kuvan etuosassa olevan, toisen naapurin kivipuutarhan kivet.
Erityisen iloinen asia tässä projektissa on se, että sain siihen kiinteistön isännöintiliikkeeltä täysin odottamattomasti rahoitusta niin, että se lähes kattoi materiaalikulut!!! He olivat nimittäin jo tilanneet puutarhurin istuttamaan viidakon tilalle nurmikon ja budjetoineet siihen 700 frangia. Kysyessäni heiltä lupaa, saisinko tehdä tuolle pläntille jotain ja kertoessani suunnitelmasta yrttitarhasta kaikkien käyttöön, sanoi isännöijä, etten saisi pelkästään lupaa vaan myös rahat 😀

Kasvien ystäville; lisään tähän illalla vielä kuvia yksittäisistä kasveistä ja muista puutarhan yksityiskohdista. Kannattaa siis palata  🙂

Kaunista vaihtolavoista

Schlagwörter

vaihtolava palette europaletti vaihtolavasta rakentaminen

Ennen
Jälkeen

Yläkerran naapurillani oli ikävän näköiseksi mennyt väliseinä parvekkeellaan ja sain idean päällystää sen vanhalla puulla. Ensin mulkoilin vanhoja aittoja sillä silmällä, että saisinko niistä hyvää mutta sään tuivertamaa lautatavaraa mutta se meni vähän vaikeaksi. Sitten näin netissä kuvan, missä päätyseinä on päällystetty vaihtolavoista saaduilla laudoilla ja tiesin tarkalleen, miten ratkaisisin naapurin parvekeongelman 🙂

Lavoja sain ilmaiseksi läheiseltä rakennustyömaalta. Katsoin youtubessa parit videot siitä, miten purkaisin lavoja parhaiten mutta niissä ohjeistettiin sahaamaan lautojen päädyt niin, ettei ulkoisempia kiinnitysnauloja tarvitsisi irrottaa. Minä taas halusin laudat mahdollisimman pitkinä ja halusin myös ne naulanreiät, mitkä mielestäni juuri tuovat sitä haluttua luonnetta käytettyyn lautaan.
Projektin suurin työ olikin hajoittaa lavat! Tässä hommassa tarvitaan voimaa, iso painava vasara ja iso sorkkarauta sekä pulleat lihakset 😀 Oikeasti; lavat on koottu siten, etteivät ne hajoaisi suurtenkaan lastien alla, eikä kovassakaan käytössä. Sen mukaisesti hiki virtaa kun niitä purkaa.

Jos haluat hajoittaa lavat, kuten minä niin valitse hyviä lavoja, ei mitään valmiiksi harmaita ja kuluneita. Uudetkin laudat saadaan kyllä käsiteltyä harmaiksi ja kuluneen näköisiksi mutta valmiiksi lahot laudat tulevat hajoamaan kun niitä yrittää irrottaa.
Sisätiloihin toki voi valita lahompiakin lavoja jos ne esim purkaa katkaisemalla naulat sahaamalla laudan alapuolelta. Ulkotilaan halusin kuitenkin parempaa kamaa, minkä sitten harmaannutin etikalla. Siitä lisää alempana.

Koska tämä seinä tuli ulkotilaan, eikä edes katoksen alle vaan niin, että se on täysin sään armoilla tuli laudat käsitellä hyvin. Laudat hiottiin, minkä jälkeen useimmat laudat olivat liian tuoreen värisiä. Uutta lautatavaraa saa harmaannettua luonnollisen näköisesti etikalla. Liota etikassa rautavillaa yön yli ja „maalaa“ seuraavana päivänä tuore puu tällä etikalla. Etikan kuivuessa muutaman tunnin päästä tuore puu on harmaa, kuin se olisi harmaantunut sään vaikutuksesta aikojen kuluessa 🙂

Harmaat laudat käsiteltiin perusteellisesti puuöljyllä luonnollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Amerikkalainen ystäväni halusi mukaan askartelemaan kanssani ja otti jopa englantilaisen aviomiehensä mukaan auttamaan, vaikkei tämä ollut eläissään vielä koskaan maalannut mitään. Puuöljyn levittäminen ei kuitenkaan vaadi mitään erityisiä taitoja ja niin meillä oli kaikilla kivaa askartelun merkeissä 🙂

friends helping to help

Lautojen kiinnittämistä varten kiinnitin väliseinään pystysuuntaiset palkit. Niihin porattiin reiät puun halkeamisen estämiseksi ja ruuvattiin isot ruuvit, jottei myrskytuulenkaan puhaltaessa lautapanelointi lähde lentoon 😉
Alla olevan väliseinän alaosa oli sateen jälkeen kostea vielä useamman päivän, joten tässä vaiheessa tein seinän rakentamisessa pienen tauon. Eihän se mun panelointini ilmatiivis ole mutta mieluummin kuitenkin halusin sen alle jäävän puun olevan kuivaa, kuin läpimärkää…

Tämän tauon aikana maalasin väliseinän lasin vaalean alumiinin värisellä automaalilla. Sanoivat maalikaupassa, että automaali pysyisi parhaiten, ettei ala kuoriutumaan siitä tms. Kerroksia saa laittaa jopa viisi saadakseen täysin peittävän kerroksen. Kerrosten on oltava lasin päällä (ja muutenkin) hyvin ohuita, ettei vain ala valumaan. Itse laitoin vain kaksi ohutta kerrosta, mikä antoi mielestäni kivasti valoa läpäisevän mutta kuitenkin jo tarpeeksi peittävän kerroksen.
Kommentti tähän vielä maitolasispraystä, tai huurulasispraystä; kuultuani muiden kokemuksia näistä niillä on kuulemma hyvin vaikeaa saada tasaista pintaa isolle alueelle. Ne eivät myöskään pysy hyvin ja menevät nopeasti huonoksi. Sisätiloissa kestää paremmin mutta esim tuulikaapin oven lasissa kuluu kuulemma nopeasti rumaksi. Siksi suosittelen käyttämään ihan tavallista mutta mahdollisemman korkalaatuista spraymaalia sillä niilläkään ei tule täysin peittävää kerrosta ennen, kuin usean kerroksen jälkeen. Esim mattapintaisella valkoisella kaksi kerrosta antaisi varmasti sellaisen maitolasin tapaisen valoa läpäisevän kerroksen.
Maalin saa poistettua lasista maalinpoistoaineella, mitä sitäkin on spraynä.

Ja tässä sitten valmis seinä useasta eri vinkkelistä :

Tämä oli ensimäinen isompi vaihtolavaprojektini muttei varmasti viimeinen!

Yap – the Island of the Stone Money – matkakertomus Micronesiasta

Schlagwörter

matkakertomus, Mikronesia, sukellus, sukellusmatka, valokuvaus, Yap

Yap on osa Micronesian liittovaltiota mutta he tavoittelevat itsenäistymistä kuten kymmenisen vuotta aikaisemmin Palau erottautui liitosta itsenäiseksi valtioksi. Yap on Micronesian varakkain valtio vaikkei heillä ole luonnonvaroja. Mitä heillä on, on hyvin älykäs väestö, jossa on tavallista suorittaa yliopistotutkinto vähintään Guamissa, ellei Hawaiilla, Australiassa tai USA:ssa. Usein väestö työskentelee vuoden jossain ulkomailla, säästää tulot ja elelee säästöjen voimin usean vuoden kotona Yapin saarella, jossa asukkailla ei käytännössä ole kuluja, jos ei niitä tulojakaan. Jos joku haluaa uuden auton tai veneen voivat he taas mennä vähän töihin ulkomaille 🙂

Island of the Stone Money tulee kaukaiselta ajalta, jolloin Palaulta tuodut kivirinkulat olivat ainoa valuutta. Kivirahan arvo ei ollut suorassa suhteessa sen kokoon, vaan siihen, miten monta ihmishenkeä sen kuljettaminen huterilla kanooteilla Yapin saarelle oli vaatinut. Vielä nykyään esim maakauppoja tehdessä (mitä siellä tapahtuu kylläkin hyvin harvoin) vaihtavat myös kivirahat omistajaa. Ulkomaalaisen on hyvin vaikea ostaa maata, koska hänen on lähes mahdoton ostaa kivirahoja..

Manta Ray Bay Hotel on sukeltajan sukeltajille rakentama hotelli. Se ei ole luksushotelli, vaikkakin erittäin viihtyisä ja ehdottomasti ainoa suositeltava hotelli Yapilla. Samoin sein yhteiydessä oleva Yap Divers on saaren ainoa vakavasti otettava ja luotettava sukellusfirma. 

Pääsyy matkustaa Yapiin oli nähdä paholaisrausku eli manta ensimmäistä kertaa. Yapissa on yksi sukelluspaikka, jossa niitä hengailee periaatteessa aina ja Yap Divers jopa antaa mantatakuun, että kolmipäiväisen loman aikana jokainen sukeltaja näkee vähintään kerran. Laiturin vieressä oli kartta, jonka mukaan voi tunnistaa näkemänsä mantan. Jokaisen Mantan vatsa on yksilöllinen ja tunnistettavissa kuin sormenjälki.

Ja sit sitä mentiin. Ruorissa Bill Acker, Manta Ray Bay Hotellin ja Yap Diversin perustaja ja omistaja. Hän on kehittänyt yksin koko sukellusturismin Yapin saarella ja aikanaan nuorena miehenä etsinyt kaikki sukelluspaikat. Hän tuntee saaren ympäryksen kuin ei kukaan toinen.
>

Ajettuamme german channelin, saksalaisten aikanaan rakentaman kanavan läpi, noin puolen tunnin venematkan päässä Yap Dirersista olimmekin kanavan päässä, missä se kuuluisa mantojen puhdistusasema sijaitsee. Koitin pitää odotukset kohtuullisena, etten pettyisi, jos en ensimmäisellä sukelluksellä mantaa vielä bongaisi. Hyppy veteen ja tajusin, että vesi on ihan totaalisen samea.  Etenimme kuitenkin ryhmässä pohjaa pitkin kovasta virtauksesta johtuen“ryömien“ noin 20-28 metrin syvyydessä. Bill johti ryhmää ja hän vaikutti kuin ei olisi yrittänytkään bongata mitään erityistä. Kunnes yht’äkkiä hän nosti päänsä ja suoraan meitä kohti liisi majesteettisen rauhallisina, täysin kovasta virtauksesta piittaamatta, viisi täysikasvuista paholaisrauskua! Ne pyörivät ympärillämme ja suoraan päällämme kosketusetäisyydellä koko sukelluksen loppuun. Valitettavasti tuossa syvyydessä ja kovassa virtauksessa muutamalla sukeltajalla paineilmapullot tyhjenivät vauhdilla ja ilmalla sukeltaneilta loppui „no deco time“. Toisaalta olin liikutukseen asti kiitollinen, että olin saanut viimein yli 500 sukelluksen jälkeen nähdä mantan eikä vain yhden vaan viisi, eikä vain vilahduksen vaan viettää kauniin tovin niiden ylväässä seurassa.

Toisaalta toivoin, että jospa meillä olisi tulevilla sukelluksilla parempi onni näkyvyyden kanssa, jotta voisin ottaa kamerallani muutaman kohtuulaatuisen matkamuiston. Valokuvaus, etenkin veden alla, ei ole minulle pakkomielle. En jahtaa täydellistä kuvaa mutta iloitsen jos onnistuneesta matkamuistokuvasta. Ja niinhän meillä onni jatkuikin ja tulevien 3 sukelluspäivän aikana näimme mantoja jokaisella kerralla kun sukelsimme german channelissä. Yap on ollut tähän asti ainoa paikka, missä olen valokuvannut veden alla omalla Canonillani sillä sain siellä sille VA-kotelon lainaan. Kuvien laatu on ihan valtavan paljon parempi, kuin pokkarillani mutta minulta puuttuu täysin into panostaa VA-kuvaukseen ja ostaa sellainen kallis kotelo Canonille. Nämä kuvat ovat valittu satojen joukosta..

Yapilla on muutakin nähtävää kuin german channel mantoineen. Korallit ovat hyvin värikkäät ja välillä vedenalainen maasto näytti erehdyttävästi Bonairemaiselta…

Myös veden päällä Yap on ihmeellinen paratiisi. Niin leppoisaa ja tyyntä paikkaa en ole missään nähnyt. Sitä ei voi verrrata mihinkään muuhun Tyynenmeren saareen, jolla olen käynyt, sillä Yap ei varsinaisti ole turistikohde (paitsi mantoja etsiville sukeltajille) eikä se myöskään pyri modernisoitumaan vaan vaalii perinteitään. Alla olevassa kuvassa on perinteinen miestentalo, jonkalaisia löytyy ympäri eteläistä Tyyntävaltamerta

Tyynellämerellä perinteisesti ajatellaan, että rinnat eivät ole intiimiä aluetta vaan lantio ja reidet. Yappilaisilla on ehkä Tyynenmeren vahvin itsetunto ja myös naiset kulkevat (etenkin muilla kuin pääsaarella) aina yläosattomissa. Sunnuntaisin pukeudutaan perinteiseen asuun, kuten nämä, ja siinä „kansallispuvussa“ käydään myös kirkossa (kirkosta mulla ei oo kuvia)

Sunnuntai-iltapäivisin kaikki saarelaiset, etenkin lapset ja vanhukset kokoontuu miestentalojen ympäristöön, missä he harjoittavat perinteisiä käsitöitä ja taitolajeja, kuten tansseja ja taistelulajeja tai puuhun kiipeämiskilpailuja. Tämän primääri tarkoitus on vaalia perinteitä mutta se on myös mahdollisuus turisteille valokuvata paikallisväestöä 🙂

Toivottavasti tässä ei ollut liikaa paljasta pintaa. Yapilla, etenkin Yapin outher islandsilla ollessa yläosattomuus oli täysin luonnollista ja he menivät mm myös kirkkoon perinteisessä „asussaan“…

 

Alunperin julkaistu 19.3.2003, kuvien linkit päivitetty 27.11.2012